Diagnoosin määrittelyyn käytetään tautiluokitusta, joka on vanhimpia luokituksia terveydenhuollossa. Tautiluokitus luotiin aluksi kuolinsyyn määritykseen. Luokituksen perustana on ihmisen anatomia. Omana aktiivisena työaikani yli 40 vuoden aikana diagnoosiluokituksia on kehitetty ja käyttöönotettu itseasiassa aika vähän. Muistan ICD-luokituksista versiot 8, 9, 10. Luokitukset 8 ja 9 ovat rakenteeltaan samanlaisia, mutta luokitus 10 on aivan toinen asia. (1). Voidaan sanoa, että itse asiassa kyse on täysin uudesta luokitusrakenteesta ja se on globaali luokitusstandardi. ICD-11 on ollut valmisteilla vuosia eikä se tunnu oikein valmistuvankaan. (2) Haasteena on saada aikaan nykyistä paljon ilmaisuvoimaisempi luokitus, joka on yhteensopiva tai ”matkii” osittain SNOMED-CT-järjestelmää. Se on puolestaan jo eräänlainen luokiteltu sanasto. (3)
Tautiluokitus on kuolinsyyn lisäksi ulotettu systemaattisesti erikoissairaanhoitoon ja yritetty ulottaa myös perusterveydenhuoltoon. Oleelliset ongelmat ovat liittyneet aina luokituksen käytettävyyteen osana kliiinistä työtä. Erikoissairaanhoidossa lähtökohtaisesti vuosikausia on sanelukone ollut lääkärien keskeisin väline. On helpompi kuvata sanallisesti potilaan ongelmaa kuin hakea siihen vaivalla jostain katalogista, lyhytlistasta, omasta vakiolistasta diagnoosikoodeja. Perusterveydenhuollossa on vierastettu vielä enemmän tällaista luokittelua, koska se ei ole riittävän ilmaisuvoimainen suhteessa käsiteltäviin ongelmiin. Siksi onkin kehitetty oma rinnakkainen luokitus ICPC perusterveydenhuoltoon. (4)
Koko työurani aikana olen joutunut seuraamaan sivusta (kun en ole lääkäri) taistelua diagnoosikoodiston käytön kanssa. Taistelu ei ole kansallinen, vaan kansainvälinen. Ongelmaan on yritetty löytää monenlaisia lääkkeitä kuten erilaiset lyhytlistat, erilaiset kannusteet, seurantajärjestelmät, arviointitutkimukset, järjestelmään sisään leivotut hakujärjestelmät perushakuina tai älykkäinä suosituksina, jopa puhetunnisteisina ratkaisuina jne. Tulokset ovat olleet aina vaihtelevia. Ne ovat vaihdelleet palveluntuottajittain mutta myös aikakausittain. Ryhtiliike on saattanut ”purra” hetken aikaa, mutta sitten on palattu takaisin vanhaan käytäntöön. Haasteena on ollut myös kautta aikojen diagnoosin luotettavuus, johon on pyritty vaikuttamaan monin tavoin.
Miksi tarvitaan diagnoosikoodeja ja mihin niitä sitten käytetään? Tämä on hyvä kysymys, joka pitää mielestäni purkaa auki asiakkuusryhmittäin. Teimme QMS Nordicin puitteissa asiakkuusluokituksen, jota voidaan tässä käyttää lähtökohtana:
- satunnainen, kertaluontoinen palvelu: kiireellinen ja ei-kiireellinen palvelu
- jatkuva, pitkäaikainen palvelu: omatoimisen itsehoidon tukipalvelu tai ammattiauttajien varassa oleva jatkuva hoiva/hoito
- tilapäinen, ennalta suunniteltu palvelu.
- potentiaalinen asiakasryhmä, joka ei jostain syystä käytä lainkaan palveluita
Satunnaisen ja kertaluontoinen palvelun käyttäjät voivat hyötyä diagnoosin määrityksestä, koska diagnoosi voi olla eräs keskeinen tekijä hoidon määritykselle kuten lääkitykselle. Tilapäisessä, ennakolta suunnitellussa palvelussa hyödynnetään osittain myös diagnoosia, koska se on merkittävä projektimaisen palvelun peruste ja jatkohoidon määrityksen apuväline. Jatkuvassa ja pitkäaikaisessa palvelussa diagnoosin merkitys on moniulotteisin. Oleellinen tekijä on ihmisen pärjääminen. Diagnoosi kuvaa vain rajallisesti pärjäämistä, kun toimintakyky ja riskikäyttäytyminen kuvaavat monin verroin merkittävämmin asiakkaat/potilaan tilannetta sekä hoidon tai hoivan tarvetta. Riskikäyttäytyminen voi puolestaan liittyä esimerkiksi tupakointiin, alkoholin käyttöön lihavuuteen tai vaikkapa sosiaalisten suhteiden puutteeseen. Potentiaalisten asiakasryhmien osalta kyse on väestötason analyysistä, jossa riskikäyttäytyminen, elämänhallinnan epätasapaino ja viime kädessä pärjäämisvaje stimuloivat palvelutarvetta. Tämän potentiaalisen asiakasryhmän tavoittamiseen diagnoosi on yksi tietolähde muiden joukossa, mikäli on käytettävissä viiteryhmänä asiakasjoukko ”varustettuna” luotettavilla diagnooseilla. Koneoppimisen välinein on rakennettavissa riskiryhmäanalyysiä.
Asiakkaan / potilaan monimutkaisia ongelmia ei voida määritellä pelkästään diagnoosien avulla. Näitä monimutkkaisia ongelmia voi olla kaikissa asiakkuussegmenteissä. Diagnooseja voi olla useita, eri aikoina annettuja ja eri lääkärien diagnosoimia. Vaatii siis ammattihenkilöltä aktiivista vuorovaikutteista otetta potilaan kanssa sekä viitseliäisyyttä ja viisautta. Tietoperustaa voitaisiin monipuolistaa ja parantaa, jos olemassa olevat asiakkuustiedot olisivat käytettävissä älykkäällä tavalla APTJ:ssä. On myös niin, että vähintään yhtä tärkeitä ovat nuo pärjäämiseen liittyvät tekijät – usein aivan keskeisiä tekijöitä.
Viitteet
- ICD-10. tautiluokitus: http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe201205085423 ; Jorma Komulainen (toim.): Suomalainen tautien kirjaamisen ohjekirja, opas 17/2021; https://thl.fi/documents/10531/124365/Opas%202012%2017.pdf
- ICD-11 (OECD): https://www.who.int/classifications/classification-of-diseases;
- SNOMED-CT: https://thl.fi/fi/web/tiedonhallinta-sosiaali-ja-terveysalalla/-/snomed-ct-terminologia-kayttoon-suomessa-thl-n-kautta
- ICPC-luokitus: https://www.kuntaliitto.fi/sosiaali-ja-terveysasiat/icpc-2-perusterveydenhuollon-kansainvalinen-luokitus
Klikkaa kuvaa avataksesi sen YouTubessa
