Kiireinen syksy, kun nyt vasta ehdin yhteenvetämään tiedolla johtamisen verkostopäiviä 26.-27.9. Siellä oli jälleen paljon hyviä puheenvuoroja ja ajateltavaa sain myös monista käydyistä keskusteluista. Näitä asiasisältöisiä puheenvuoroja on jo avattu kollegojen toimesta kiitettävästi. Se joka itseäni jäi mietityttämään, ja josta en itse ole ainakaan huomannut avauksia, oli professori Alf Rehnin key note-puheenvuoro polykriiseistä, hyperobjekteista ja tulevaisuudesta.
Polykriisi
Polykriisi tarkoittaa tilannetta, jossa useita samanaikaisia kriisejä tapahtuu ja ne vahvistavat toistensa vaikutuksia, mikä tekee niiden hallitsemisesta erityisen haastavaa. Yksittäiset kriisit voivat liittyä esimerkiksi talouteen, ilmastonmuutokseen, geopoliittisiin jännitteisiin, pandemiaan tai sosiaalisiin ongelmiin, ja vaikka ne olisivat itsessään erillisiä, niiden yhteisvaikutukset luovat monimutkaisen ja vaikeasti ennakoitavan kriisikokonaisuuden.
Polykriisin erityispiirre on, että näiden eri kriisien vuorovaikutus voi johtaa yllättäviin ja ennakoimattomiin seurauksiin. Esimerkiksi talouskriisi voi pahentaa poliittista epävakautta, joka puolestaan voi hidastaa ilmastokriisiin vastaamista, mikä voi lisätä sosiaalisia jännitteitä. Polykriisit vaativat kokonaisvaltaista lähestymistapaa kriisinhallintaan, jossa pyritään ymmärtämään eri kriisien keskinäiset vaikutukset ja kehittämään strategioita niiden yhtäaikaiseen hallintaan.
Suomesta Rehn heitti esimerkin omaisena polykriisinä ikääntymisen. Sekin on itsessään varsin monisäikeinen haaste Suomen sote-kentälle. Minusta kokonaisuuteen voisi heittää vielä ainakin mielenterveysongelmien kasvun, sosiaalisen eriarvoisuuden ja syrjäytymisen, digitalisaation haasteet, sote-uudistuksen rakenteelliset haasteet, kustannuspaineet sekä sote-henkilöstön saatavuuden.
Mustat joutsenet ja harmaat sarvikuonot
Erityisen hankaliksi Rehn kuvaili niitä polykriisejä, jotka hivuttautuvat laajoina ja systeemisinä vähitellen todeksi. Hän esitteli filosofi Timothy Mortonin luoman käsitteen, hyperobjekti, joka kuvaa asioita tai ilmiöitä, jotka ovat niin laajoja ja monimutkaisia, että ne ovat vaikeasti hahmotettavissa kokonaisuudessaan. Hyperobjektit voivat ulottua ajallisesti ja tilallisesti valtavan pitkille aikaväleille tai alueille, ja ne vaikuttavat syvästi ihmisten elämään, vaikka ne eivät ole aina välittömästi havaittavissa. Ihmisten on paljon helpompi huomata ja reagoida koronan kaltaisiin mustiin joutseniin kuin ilmastomuutoksen kaltaisiin harmaisiin sarvikuonoihin.
Suomalaisessa yhteiskunnassa jonkinasteista hyperobjektiivillisuutta mainittujen ilmastonmuutoksen ja ikääntymisen lisäksi lienee ainakin sote-järjestelmän muutospaineissa ja mielenterveysongelmien kasvussa. Näissä on kaikissa kyse pitkäaikaisista ja laajoista ongelmista, jotka ovat monimutkaisia ja verkostomaisia ja joiden vaikutuksia on vaikea havaita. Siksi nostan korkealle hattua, kun ICT-alan toimijoissa tehdään kuullun kaltaisia keskustelunavauksia mielenterveysongelmien nostamisesta keskusteluun. Samalla mietin väkisinkin, että mitä muita asioita jää tällä hetkellä keskustelun ulkopuolelle, kun näitä harmaita sarvikuonoja ei havaita, saati mitata, että olisi jotain dataa, jonka perusteella toimintaa voisi mahdollisesti muuttaa. Toivottavasti Goforen edellä mainittu esimerkki työvoiman jaksamisesta ja työhyvinvoinnista kirittää muitakin alan toimijoita avoimuuteen tällä saralla. Olisi mielenkiintoista nähdä alan toimijoiden ja erityisesti hyvinvointialueiden vastaavien lukujen kehittymisestä erityisesti sitä silmällä pitäen, että millaisilla toimilla saamme kehitystä käännettyä kohti parempaa. Kansalaisten koettu palvelujen saavutettavuus on myös tämmöinen varsin heikosti kartoitettu alue. Teimme joitakin vuosia sitten laajan kyselyn erään hyvinvointialueen tietylle asiakassegmentille ja olimme täysin ällikällä löytyjä kyselyyn saadusta vastausprosentista. Kentällä on selvästi kysyntää asiakkaan oman kokemuksen kuulemiselle. Kaikkialla tehdään hurjasti töitä palvelujen digitalisoimiseen, mutta miten saada kiinni digitaalisesti syrjäytyneet. Keinoja on, mutta nykyisessä kustannuspaineiden maailmassa niiden priorisointi ei ole kovin korkealla. Ennaltaehkäisevästä työstä ja sen tehokkuudesta ei pääosin ole mittareita, vaikka siinä olisi kaikkein tehokkain keino säästää. Mielenterveyden kokonaisvaltaisesta tilasta, näkymättömistä muodoista kuten yksinäisyydestä, on varsin heppoisesti tietoa. Kokonaisvaltaisemmalla mittaamisella mahdollistettaisiin varhaisempaa puuttumista ja ennaltaehkäisyä. Näitä esimerkkejä piisaa, paljon on siis vielä tehtävissä.
Tietojohtamisen tulevaisuus
Yhteenvetona alalla ollaan menty eteenpäin tietojohtamisessa, mutta varsin paljon hitaammin kuin on suunniteltu. Ylhäältä annettuja mittareita on toteutettu, mutta aivan kaikissa asioissa se ei välttämättä ole se kaikkein vaikuttavin etenemistapa. Ja paljon on edelleen asioita, joista ei juuri dataa kerätä, ja silloinhan näitä ilmiöitä ei ole olemassa. Tätä samaa ajatusmallia voisi jatkaa omaan tekemiseen jotenkin tällä tapaa:
Miten olisi mittaritiedot siitä miten tälläkään kertaa ei tehty päätöstä faktojen pohjalta, tai kuinka taaskaan ei hyödynnetty kehitysprojektin tuloksia vaan projektin jälkeen haudattiin taas tulokset tiedostopalvelimelle, maton alle lakaistuista riskeistä saisi myös mielenkiintoista mittaridataa, tai siitä kuinka monella manuaalisella käsittelyllä tietty palveluketju saatiin toteutettua.
Tulevaisuudesta tietojohtamisessa voisi siis väittää, että näyttää hyvältä, tekeminen ei ole ihan vielä korvattavissa tekoälyllä.